tuli hieman viiveellä. Se tuli vasta maanantaina. Kengittäjä kävi. Sen jälkeen meni päivät itkun ja raivon merkeissä.
En itse ehtinyt paikalle katsomaan kengitystä. Ei sillä, että olisin osannut kenenkään 20v kengityskokemusta kyseenalaistaakaan. Menin paikalle illalla ja katsoin kaviot. Merkillisin kengitystyyli, mitä olen nähnyt. Soitin korston omistajalle ja tiistaiaamuna ennen kasia sain soiton, että asiat ei todellakaan ole hyvin. Jo maanantainailtana ravuri oli vain nostellut karsinassaan takajalkojaan. Paljastui, että kavion reunat oli vuoltu ihan matalaksi, kengät painoi kavion keskiosaan.. Kengät revittiin irti ja seuraavana aamuna polle vietiin suht jalattomana uudelleen kengitykseen. Kavion pohjista jouduttiin polttamaan hermoja "sisemmäksi", jotta ravuri pystyisi kävelemään ilman kipua. Näin ainakin asian ymmärsin.
Tämän jälkeen soitin heti meidän tulevalle kengittäjälle, joka oli pollen kerran jo kengittänyt. (Kengittäjää vaihdettiin alunperin tämän kengittäjän vähän liian huolettoman asenteen takia.) Noh, apua ei paljon herunut. Sanoi, että jos ei polle onnu, niin ei ole hätää. Siis jos ei onnu! Ja että ehtisi 3 viikon päästä katsomaan tulevassa paikassa jalkoja.
Onneksi apu kuitenkin löytyi. Torstaina hevosklinikallekin sairaskengityksiä tekevä kengittäjä tuli korjaamaan korston ja pollen kengityksiä. Siis niissä ei oikeastaan mikään ollut kohdallaan. Pollella oli etujaloissa erikokoiset kengät, kaikki kengät oli taottu melkein ympyrän mallisiksi, ne otti paikoin vain parista kohdasta kiinni kavioon, kantaan oli naulattu, kavion reunat oli nirhattu ihan matalaksi ja kenkä painoi paikoin muuallekin, kengät oli laitettu niin ahtaasti kavion sisälle, että kaikki naulat meni riskirajoilla, vuolut oli ihan epätasaisia ja heitti jopa senttejä, samassa kengässä saattoi olla ihan erikokoisia hokkeja. Molemmilla oli tosiaan pientä lämpöä parissa jalassa. Ravurilla oli vähän liiankin lämpimät, vietiin perjantaina klinikalle. Kaviokuumeen mahdollisuus on vielä olemassa. Toivottavasti tästä nyt selvittiin näinkin vähillä vauriolla.
Tuo "jos ei onnu, ei hätää"-asenne pisti kyllä raivostuttaen. Mun mielestä liikkumisen pitäisi olla hevoselle mahdollisimman vaivatonta ja helppoa ja ehdottomasti kivutonta. Jos mä siis tiedän, että jotain on päin honkia ja sen selkeästi näkee jo hevosen seisomisasennosta, niin ei tule mieleenkään vaan olla tekemättä mitään.
Eilen kävin pitkästä aikaa pollen kanssa kävelemässä maastossa ja tänään lähdettiin connemara-ponin kanssa maastoon. Käveltiin pikkumatka ponin luo, mistä lähdettiin liikkeelle ratsain ja ponin luota ratsastin yksin, ensimmäistä kertaa, takasin tallille. Hyvin meni. Yksi isompi säikähdys tuli, kun vasemmalta juoksi hevonen aitauksessa kohti ja oikealla alkoi pressu tuulessa heilua kohti. Tästä selvittiin eteenpäin kuitenkin ihan ilman suurempia kommelluksia. Ponin jäädessä omalle tallilleen ensimmäiset metrit oli vähän säikkyjä. Muistin jostain lukeneeni, että ratsastaja rentoutuu, jos laulaa. Niinpä ajattelin kokeilla moista. Ainut vaan, että jostain syystä päässä pyöri pelkästään ikivanha Kim Lönnholmin Minä olen muistanut ja siitäkin vain yksi kohta. Sitä siis hoilasin hyvin epävireisesti kotimatkan ja hihittelin välillä itselleni. Tiedä sitten, oliko sillä vaikutusta, mutta polle rentoutui ja tultiin ihan hyvin kotiin.
Nyt kun on taas hyvät hokit ja tilsakumitkin, niin lumihan on kummasti kadonnut kokonaan ja tiet on kivikovat. Maastoilut on siis pitkälti ollut pelkkää kävelyä, vaikka vähän tänään ravattiinkin. Oli kiva huomata, kuinka polle oikein innostui. Toivottavasti tässä viikon aikana päästään vielä muutama kerta maastoileen!
En itse ehtinyt paikalle katsomaan kengitystä. Ei sillä, että olisin osannut kenenkään 20v kengityskokemusta kyseenalaistaakaan. Menin paikalle illalla ja katsoin kaviot. Merkillisin kengitystyyli, mitä olen nähnyt. Soitin korston omistajalle ja tiistaiaamuna ennen kasia sain soiton, että asiat ei todellakaan ole hyvin. Jo maanantainailtana ravuri oli vain nostellut karsinassaan takajalkojaan. Paljastui, että kavion reunat oli vuoltu ihan matalaksi, kengät painoi kavion keskiosaan.. Kengät revittiin irti ja seuraavana aamuna polle vietiin suht jalattomana uudelleen kengitykseen. Kavion pohjista jouduttiin polttamaan hermoja "sisemmäksi", jotta ravuri pystyisi kävelemään ilman kipua. Näin ainakin asian ymmärsin.
Tämän jälkeen soitin heti meidän tulevalle kengittäjälle, joka oli pollen kerran jo kengittänyt. (Kengittäjää vaihdettiin alunperin tämän kengittäjän vähän liian huolettoman asenteen takia.) Noh, apua ei paljon herunut. Sanoi, että jos ei polle onnu, niin ei ole hätää. Siis jos ei onnu! Ja että ehtisi 3 viikon päästä katsomaan tulevassa paikassa jalkoja.
Onneksi apu kuitenkin löytyi. Torstaina hevosklinikallekin sairaskengityksiä tekevä kengittäjä tuli korjaamaan korston ja pollen kengityksiä. Siis niissä ei oikeastaan mikään ollut kohdallaan. Pollella oli etujaloissa erikokoiset kengät, kaikki kengät oli taottu melkein ympyrän mallisiksi, ne otti paikoin vain parista kohdasta kiinni kavioon, kantaan oli naulattu, kavion reunat oli nirhattu ihan matalaksi ja kenkä painoi paikoin muuallekin, kengät oli laitettu niin ahtaasti kavion sisälle, että kaikki naulat meni riskirajoilla, vuolut oli ihan epätasaisia ja heitti jopa senttejä, samassa kengässä saattoi olla ihan erikokoisia hokkeja. Molemmilla oli tosiaan pientä lämpöä parissa jalassa. Ravurilla oli vähän liiankin lämpimät, vietiin perjantaina klinikalle. Kaviokuumeen mahdollisuus on vielä olemassa. Toivottavasti tästä nyt selvittiin näinkin vähillä vauriolla.
Tuo "jos ei onnu, ei hätää"-asenne pisti kyllä raivostuttaen. Mun mielestä liikkumisen pitäisi olla hevoselle mahdollisimman vaivatonta ja helppoa ja ehdottomasti kivutonta. Jos mä siis tiedän, että jotain on päin honkia ja sen selkeästi näkee jo hevosen seisomisasennosta, niin ei tule mieleenkään vaan olla tekemättä mitään.
Eilen kävin pitkästä aikaa pollen kanssa kävelemässä maastossa ja tänään lähdettiin connemara-ponin kanssa maastoon. Käveltiin pikkumatka ponin luo, mistä lähdettiin liikkeelle ratsain ja ponin luota ratsastin yksin, ensimmäistä kertaa, takasin tallille. Hyvin meni. Yksi isompi säikähdys tuli, kun vasemmalta juoksi hevonen aitauksessa kohti ja oikealla alkoi pressu tuulessa heilua kohti. Tästä selvittiin eteenpäin kuitenkin ihan ilman suurempia kommelluksia. Ponin jäädessä omalle tallilleen ensimmäiset metrit oli vähän säikkyjä. Muistin jostain lukeneeni, että ratsastaja rentoutuu, jos laulaa. Niinpä ajattelin kokeilla moista. Ainut vaan, että jostain syystä päässä pyöri pelkästään ikivanha Kim Lönnholmin Minä olen muistanut ja siitäkin vain yksi kohta. Sitä siis hoilasin hyvin epävireisesti kotimatkan ja hihittelin välillä itselleni. Tiedä sitten, oliko sillä vaikutusta, mutta polle rentoutui ja tultiin ihan hyvin kotiin.
Nyt kun on taas hyvät hokit ja tilsakumitkin, niin lumihan on kummasti kadonnut kokonaan ja tiet on kivikovat. Maastoilut on siis pitkälti ollut pelkkää kävelyä, vaikka vähän tänään ravattiinkin. Oli kiva huomata, kuinka polle oikein innostui. Toivottavasti tässä viikon aikana päästään vielä muutama kerta maastoileen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti