2011

Vuoden 2011 alku oli todella rankka. Paitsi, että remontoimme kaikki vapaa-ajat tulevaa taloamme, menetimme vielä muutaman viikon sisällä monta sukulaista, joista pari oli todella läheistä. Remontoinnin lisäksi hoidin mm. tätini hautajais- sekä perunkirjoitusasiat. Näin jälkikäteen en kyllä edes ymmärrä, miten ja millä ajalla.

Helmikuun alussa muutimme, ja vähitellen oli enemmän aikaa myös pollelle. Kevät meni maastoillessa, lisäksi kokeilin uusina kentällä irtojuoksutusta sekä –hypytystä. Irtojuoksutuksessa pollelta löytyi täysin uusi vaihe ja se kiihdytteli ja laukkaili ympäri kenttää. Lopuksi se juoksi minua ympäri ympyrällä. Ristikon ja matalan esteen hyppäämistä kokeiltiin sekä liinasta käsin että irtona. Ensimmäisillä kerroilla irtona polle väisti aina viime tingassa esteen, kunnes keksi idean. Ensimmäisen kerran kaameista kenguruloikista päästiin jo kolmannella hyppäämiskerralla ihan siisteihin laukasta hyppäämisiin.

Keväällä polle sai myös uuden tarhakaverin huomattavasti pienemmästä valkoisesta ruunasta. Elo sujui hyvin ja välillä purettiin energioita pystypainilla. Loppukeväästä meillä meni satula vaihtoon. Maastossa huomasin, että alamäissä polle alkoi heitellä päätään. Myös kentällä ratsuttajan mukaan liike oli jotenkin jännittynyttä. Satula vaihdettiin astetta leveämpään ja liike muuttui heti paremmaksi.

Kesäkuussa polle nautti pienistä laidunpätkistä joko ponin tai suokkiruunan kanssa.

Elokuun alussa sain pollen naapuriin laitumelle. Matkaa tallilta laitumelle oli alle 10 kilometriä, joten siirto tapahtui ratsastamalla. Naapurissa on kolmen hevosen lauma: vanha arabitamma sekä ”poniruuna” (ei todellakaan ponikokoinen) ja nuori, reilun vuoden ikäinen friisiläistamma. Naapurin lauma ja minun polle oli tarkoitus pitää erillään ainakin päivä ja seurata, miten ne suhtautuvat toisiinsa. Etenkin arabi on aika herkkä näyttämään takakavioitaan. No, lopputulema oli se, että luultavammin joku naapurin laumasta tuli jo heti ensimmäisenä yönä langoista läpi ja porukka oli siis yhdessä. Arabitamma tosin piti huolen siitä, että kukaan ei päässyt lähellekään minun polleani. Kylläpä sillä riittikin vahtimista! Varsinkin varsa oli erittäin kiinnostunut pollesta ja yritti huijata vähän väliä arabia ja viipottaa pollen luo. Lopulta polle jo etukäteen vinkui, jos varsa meinasi tulla lähelle. Kait se ajatteli, että pysy poissa, niin tuo hirmukin pysyy minusta loitolla. Viikko kului näin ja minun kävi jo vähän sääliksikin pollea. Hyvä asia oli se, että täällä ei ollut tietoakaan viime kesänä laitumella esiintyneestä kiinniantamisongelmasta. Polle itse tuli minua katsomaan, jos menin laitumelle ja usein katseli aidan takaa meidän pihaamme, jos siellä jotain puuhasin.

Eräänä aamuna palatessani töistä oli kuvio muuttunut. Varsa olikin pollen kanssa ja vanhempi kaksikko oli kahdestaan. Varsalla oli kunnon kiima ja se oli pollen kimpussa kuin hullu puurossa. Tätä vahtimista ei ilmeisesti vanha arabikaan enää ollut jaksanut, vaan oli luovuttanut. Harmi tässä varsan kannalta oli se, ettei polle ymmärtänyt sen suorista vihjauksista mitään. Hyvä homma oli se, että lauma meni hieman sekaisin ja loppukauden polle sai olla mukana laumassa.

Minulle laidunkausi oli mahtavaa aikaa. Kelit oli hyvät ja mikäs sen mukavampaa kuin kävellä tien toiselle puolelle ja lähteä ratsastamaan. Kolusin paikallisia maastoja ja nimenomaan metsäpolkuja, joita täällä riittää. Harmi kyllä täällä on myös paljon jokia ja muutama ylitys oli sen verran iso hyppy minulle, että oli varmempaa pysytellä niistä poissa. Käytiin myös muutamaan otteeseen kiertelemässä metsiä kaverin ja hänen koiransa kanssa. Maastoreissut olivat huvittavia siinä mielessä, että polle aukaisi sanaisen arkkunsa ja huusi joka reissulla vähintään pari kertaa. Se ei todellakaan osaa hirnua, niin kuin normaalit hevoset, vaan ääni on enemmänkin huutoa. Eräällä metsälenkillä törmättiin myös karhuun

Polle pääsi myös kyyditsemään aloittelijoita ja käyttäytyi erittäin rauhallisesti ja mallikkaasti.

Syyskuun lopussa palattiin takaisin tallille, tällä kertaa tosin autolla, koska pollelta oli irronnut kenkä. Jatkettiin maastoilemista ja uutena lisänä treenaamiseen otettiin ajaminen. Pollellehan se on tuttua hommaa, mutta minä en ole moista ikinä kokeillut ja olihan tuosta ajamisesta pollellekin kulunut muutama vuosi. Heti ensimmäisellä lenkillä se meni tosi hyvin, joten toisella kerralla uskaltauduin jo itse ajamaan. Ei painanut, meni nätisti eikä pelännyt tai kyttäillyt mitään. Pari kertaa käytiin ajamassa niin, että myös mies oli kärryillä mukana. Käytiin myös perinteinen maastolenkki, jossa on pitkä hiekkasuora, jossa yleensä ollaan myös laukattu. Kokeilin pyytää vähän enemmän vauhtia ja sitten mentiinkin. Hiekka lensi niin, etten nähnyt mitään. Mietin jo, että näinköhän se tästä pysähtyy. Pysähtyi. Loppumatka syljeskeltiin hiekkaa suusta ja silmistä valui vesi. Kävin seuraavana päivänä ostamassa itselleni ajolasit.

Marraskuussa ratsuttajakin jatkoi taas pollella. Ensimmäisen kerran jälkeen kommentti oli sellainen, että mitä ikinä olet hevosen kanssa tehnyt, niin jatka samaa rataa. Liike oli erittäin hyvää. Niinpä ajaminen pidettiin kerran viikossa ohjelmassa.

Joulukuun olin lomalla ja ulkomailla sekä menimme naimisiin, joten pollen liikuttaminen oli kavereiden ja talliporukan vastuulla.