Ratsuhommia

Maanantaina maastoilin, keskiviikkona ja torstaina polle oli kouluttajan armoilla, perjantaina ja lauantaina taas maastoilua.

Keskiviikon koulutus oli mennyt tosin hyvin. Oli liikkunut ravissakin niin hyvin, että open mukaan ei ole mitään ongelmaa takapään kestämisessä, jos jatkossakin liikkuu yhtä hyvin. Pelottavaa oli kyllä ollut, maneesin takanurkassa oli puomi nurkassa ja peilissä jäätä. Hui kamalaa. Uutena oli mukaan otettu laukka ja vielä ympyrällä! Kuulemma ihan hyvä laukka, hankalampi oikeaan kierrokseen,mikä ihan ymmärrettävää, kun on enempi vasemmalle punkeava. Muutenkin oli liikkunut jo suorempana ja käännökset molempiin suuntiin oli jo ihan tasavertaisia. Opettaja oli tosi tyytyväinen. Minulla meni hetki asiaa sulatellessa. :-D

Torstaina oli myös laukattu ja lisäksi uutena oli mukaan otettu väistämiset, ensin tietystä maasta käsin. Nopeaa näyttää kyllä oppiminen olevan. Nyt tulee kahden viikon tauko opetukseen. Harmillista, mutta tästä oli etukäteen jo sovittu ja toisaalta, ihan hyvä välillä pitää pollenkin ajatustaukoa. Lisäksi nyt on helpompi minunkin päästä maneesiin, kun ei ole opetusta. Olen kuitenkin vähän arka menemään maneesiin, jos siellä on muita.

Lauantaina, eli siis tänään, tein ensimmäisen kunnon maastoLENKIN. Eli en palannut samaa tietä takaisin. Nyt jouduttiin menemään ihan uudenlaisen sillan ali. Kapea rautatien ali vievä silta, yhden auton levyinen ja seinät umpibetonia. Osasin odottaa ongelmia heti, kun näin sillan. Kannustamalla päästiin noin puoliväliin, vaikka meno olikin melkoista hiipimistä, kun polle päätti, ettei hän kyllä mene. Nurkan takaa hyökkää aivan varmasti möröt kimppuun. Siinä sitten peruutettiin, stepattiin.. Lopulta käänsin tulosuuntaan, käveltiin sinne pari askelta, uudelleen ympäri ja raviin. Ravattiin silta nätisti ali.. Kun on vähän vauhtia, ei ehdi pelottaa niin paljoa. Pääasia kuitenkin, että tästäkin päästiin ohi.

Tänään polle oli myös tullut tarhan langoista läpi. Siellä se oli metrin päässä tarhastaan tarhojen välillä olevalla tiellä keskustelemassa vastapäisen tarhan asukin kanssa ja kuopimassa heinää lumen alta. Ilmeisesti notkunut lankojen päällä niin, että ne ovat vaan pettäneet. Tallityypit kyselivät, että voisiko minun puolestani pollen yhdistää yhden ruunan kanssa, ovat viereissiä tarhoissa ja tuntuvat viihtyvän lähekkäin. Annoin omasta puolestani luvan, hyvähän se vain olisi, jos kaverin saisi. Karsinassakin polle keksii jäynää. Viereisellä käytävällä laitetaan usein hevosia ja toinen riimu sidotaan pollen karsinan kaltereihin. No pollehan availee ne aina auki ja jos riimu ei ole hevosessa kiinni, niin vetää sen omaan karsinaansa. Ihmettelinkin yksi päivä, että miten joku on riimunnarun unohtanut karsinan sisälle lattialle..

Mikä on kun ei taidot riitä..

Vähän sellainen fiilis tuli tänään. Päivän suunnitelma meni heti alusta uusiksi, kun joku olikin pystyttänyt maneesiin esteet ja muutenkin paikkaan oli ilmeisen tunkua. Päätiin mennä ulkokentälle treenaamaan taluttamista. Häiriötä riitti. Tuuli ja lumi pöllysi. Meni kuitenkin ihan kohtalaisesti. Ajattelin siirtyä maneesiin ja siitähän tuli sitten puolikatastrofi koko ideasta. Maneesissa ei ollut kuin yksi ratsukko, onneksi. Mutta ovet ja katto paukkui tuulessa, väkeä lappasi kahviossa ja mörköjä oli joka puolella. Muutaman kerran taisi käydä mielessä sataan laskeminen, ettei oma hermo olisi myös pettänyt. Saatiin onnistumisiakin, mutta kaikenkaikkiaan polle oli kuin tuli perseen alla ja valmis säntäämään millon mihinkin. En siis todellakaan haaveillut enää siinä vaiheessa ratsastuksesta.

Tallilla oli vielä vuorossa operaatio hokkien vaihto. Bilteman hyvä työkalu käteen ja homma luisti. Tai no, jotain sinne suuntaan. Muutamia kirosanoja oli ehkä havaittavissa, mutta kaikki hokit silti irtosi. Välilevyongelmainen selkä tosin on tällä hetkellä hyvin tietoinen tuosta tehdystä urakasta..

Uudet kuviot, murheet ja ilot

Kiirettä on pitänyt. Välillä tuntuu, että viikot menee vain itsellään ja hyvä kun itse jaksan pysyä edes puoli päivää hereillä. Stressi ja ahdistus painaa ja vaikka välillä tuntuukin, että pitikö tuommoinen kaakkikin vielä hommata, niin sen syyn muistaa viimeistään tallilta palatessaan. Ja toisaalta, mistä tahansa muusta harrastuksesta pystyy luistamaan, mutta elävät eläimet on aina hoidettava ja liikutettava. Tämä taas osaltaan vie ajatukset muualle kuin töihin ja terveyshuoliin ja "pelastaa" pääkopan.

Viimeinen maastolenkki vanhalla paikalla tehtiin marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Tuolloin hetken kävi jo katumus mielessä, että hitsi kun pitää näin hyvien maastoreittien varrelta lähteä pois. Lähdin tallilta itekseni. Nyt pihatiellä oli entistä enemmän mörköjä ja jouduin pariin kertaan kertomaan, että kyllä me nyt ihan oikeasti ollaan menossa. Matkalta mukaan liittyi connemara ja koska tiet oli pehmeät, tehtiin ihan kunnon lenkki ja käytiinkin pidemmällä kuin koskaan. Minä vedin eikä ongelmia ollut. Vauhtiakin löytyi pollesta ihan uudella tapaa. Pelottavin tilanne oli palatessa, kun tien ali menevän puron jälkeen olikin tiellä heti traktori kauhan kanssa kaivamassa ojaa. Mutta ohitus meni ihan nätisti. Tosin työmies oli sen verran fiksu, että pysäytti työskentelyn siksi aikaa, että päästiin ohi.

Tiistaina tosiaan töiden jälkeen oli tavarat pakattuna autoon, polle harjattuna loimi selässä ja lastausta vailla. Ensimmäinen kerta, kun minä vein pollen traikkuun, jossa se siis matkusti toista kertaa elämässään. Aiemmin kuljetukset on tapahtunut isommalla kulkuneuvolla. Traikusta oli sopivasti sisävalot palanut, mutta henkilöauto näytti takana sen verran valoa, ettei ihan pilkkopimeään tarvinnut lastata. Hyvin meni, no problem. Samoin uudessa paikassa peruutukset meni nätisti ulos autosta, vaikka ulkopuolella olikin kamalasti kaikkea ihmeteltävää. Tunnit oli menossa, joten tuleva ratsuttaja (eli ratsastuskoulun ope) ei kamalasti ehtinyt sillä kertaa keskustella, kirjoitettiin paperit ja hän lupasi aloittaa keskiviikkona maasta käsin työskentelyllä. Tallissa oleva työntekijä totesi, että hän luuli, että tulossa oli suokki (nimestä päätellen). Siitähän syntyi minun pääkopassa ensimmäinen soppa. Ei kait se ratsuttaja vain ollut niin luullut?! No kyllähän se kait sopparin ääressä oisi viimeistään tajunnut, ei virallinen nimi todellakaan kuulosta suokilta.

Tähän väliin voin ehkä todeta, että minä tosiaan stressaan ja jännitän hyvin monenlaisia, useita ja välillä täysin käsittämättömiäkin asioita. Näihin mm. kuuluu huoli siitä, ettei kenellekään tule minusta (tai omistamistani eläimistä) ylimääräistä vaivaa. Joten kun jouduin heti pollen siirron jälkeen lähtemään kahdeksi päiväksi työmatkalle, niin soppahan oli valmis. Stressiä pukkas jo itse siirrosta, hevosen jättämisestä uuteen talliin sekä ratsutuksen aloittamisesta. Esim. mitä kun en yhtään ehtinyt kertoa hevosesta tai mitä sillä on aiemmin tehty? Meni perjantaihin, kun pääsin tallille ja sain puhuttua puhelimessa ratsuttajan kanssa. Erittäin väsyneessä mielentilassa näin jälkikäteen koko puhelu olisi pitänyt jättää väliin. Siitä ei seurannut kuin mielipahaa ja vielä pahempaa stressiä, itkua ja kaksi unetonta yötä, kun mietin, että olinko valinnut ihan väärän kouluttajan ja onko se koko hevonen pilattu täysin. Noh, asioilla on uupuneena tapana saada hieman suuret mittakaavat.. Itse näin jo mielikuvissa täysin ahdistuneen ja pelokkaan hevosen, joka on pistetty juoksemaan tuhatta ja sataa, joka vain häseltää ja hyppii pystyyn. Ja jota on pahimassa mielikuvassa räiskitty raipalla sen kieltäytyessä jostain pelottavasta. Korjaan nyt heti, että näin ei todellakaan ollut. Kouluttajalla on tapana sanoa asiat aika suoraan ja ehkä ronskistikin, ja olen siihen tottunut, olenhan ollut tunneilla jo useamman vuoden. Mutta kun otetaan huomioon se henkinen tila, missä olin ja asia hoidettiin vielä puhelimitse, niin tulos oli kuin joku olisi lyönyt lapiolla päin naamaa. Tosiaan keskiviikkona kouluttaja oli vienyt maneesiin ja työskennellyt maasta käsin sekä juoksuttanut liinassa. Torstaina ja perjantaina oli mennyt jo selästä käsin. Uutta tässä koko kuviossa oli maneesi peileineen, puomeineen, kahvioineen sekä maseesissa olleet muut hevoset. Tulos oli, ettei osaa pohkeita (no se on tiedossa), ei keskity taluttajaan, on jäykkä ja pää on mieluummin vasemmalle kääntyneenä ja paniikkitilanteessa peruuttaa.

Sunnuntaille sovittiin yksityistunti minulle. Koko tuntihan alkoi sillä, että aloin pillittämään, kun tarkoituksenani oli ottaa puheeksi, että mikä oli jäänyt vaivaamaan. Noh, onneksi ei ollut ihan ensimmäisiä tapaamisiamme, niin ei ehkä täysin sekopäätä kuvaa saanut minusta. Asiat tuli tosin selvitettyä ja oiottua ja voitiin ruveta hommiin. Sain "läksyksi" opetella taluttamista niin, että hevonen seuraa vieressä koko ajan ja huomio minussa. Kummaltakin puolelta ja raippa lavan ja pään vieressä. Lavalle huomautetaan, jos huomio katoaa tai alkaa tunkea lapaa liian lähellä. Ei siis todellakaan tässä tilanteessa pelännyt raippaa. Vaikka olen kuinka yrittänyt kiinnittää huomiota siihen, etten väistä pollea ja jos huomaan näin käyvän, niin pyydän heti sitä väistämään, peruututan aina ennen lähtöä karsinassa ja tarhassa ym., niin silti huomasin, että kun talutan pollea pyytäen sitä kulkemaan vieressä, niin herkästi lähden väistämään sitä kävellessäni. Homma ei ollutkaan ollenkaan niin helppo, raipan käyttö halutulla tavalla pitäen sitä vasemmassa kädessä tuotti paikoin todella vaikeuksia. Kun maneesiin saapui 2 muutakin hevosta tekemään omiaan, niin sitä huomioo saikin todenteolla yrittää saada. Varsinkin kun pollen tapa on se, että toisella silmällä ei näe tarpeeksi tarkkaan, vaan koko pää pitäisi aina kääntää epäilyttävään suuntaan. Kouluttaja nousi selkään ja minun tuntini jatkuikin sen jälkeen vain tarkkailijana. Meno oli nimittäin melkoisen vauhdikasta ja häiriötä liikaa, joten selkään oli turhaa laittaa meikäläistä, jonka tasapaino ei ole niin hyvä eikä avutkaan niin täsmälliset.

Kouluttaja vaatii pollea jo lyhyelle ohjalle, mikä aiheutti heti pienen ristiriidan ja etujalat nousi jopa maasta vähän. Liikkeelle päästiin, mutta kävely oli jotain aivan järkyttävää. Jos ei tietäisi, niin voisi kuvitella, että ontuu. Ei mitään rytmiä, järjetöntä konkkaamista niin kauan, kun rentoutui. Ravissa vauhtia piisasi, mutta muuten näytti ihan hyvältä. Kauaahan moista treeniä ei voi pitää, koska takajalat joutuu ihan uudenlaiseen liikkeeseen ja toisaalta sitä tukevia lihaksia ei ole, joten rasitus on nivelille todella suuri. Tosiaan maneesissa oli kaksi muuta, ratsukkoa eikä polle ole tietenkään tottunut siihen, että ympärillä on hevosia tekemässä omia kuvioitaan saati että ne vielä laukkailevatkin. Tämä aiheutti suurimmat hätäännykset ja levottomuudet. Tästä jäi ehkä itselle hieman epävarma olo. Kuumeneeko se maneesissa aina näin??

Tiistaina oli heti uusi tunti, ensin maasta talutuksia, myös ulkona. Näytti paremmalta, keskittyi paremmin minuun jopa todella pelottavissa tilanteissa. Sen jälkeen maneesiin, jossa oli toinen ratsukko, mutta selkään silti vain. Ei mitään ongelmia. Ensin kävelyä, lisättiin puomeja ja lopulta menin kolmen puomin yli. Vaikeinta oli unohtaa ne pohkeet, siis etten itse alkanut ohjata pohkeilla sivusuunnassa. Ravasinkin molempiin suuntiin. Vauhtia oli, mutta vaikka sitä oli enemmän kuin pahimmillaan vanhassa paikassa, niin silti se ei ollut säheltämistä ja siinä oli selkeä tahti. Entisessä paikassahan olin pyrkinyt mahdollisimman hitaaseen ja rentoon raviin, jossa polle laski itse jo päätä. Tätä parikin oli minulle suositellut. Siksi tuo julmettu vauhti tuntuikin hieman ristiriitaiselta. Kouluttaja perusteli sillä, että hänen mielestään hitaammassa vauhdissa polle ei pysty astumaan takajaloillaan tahdissa. Voihan tuo olla siinä ihan oikeassa. En minä tiedä, yritän vain päätellä, että kuka on oikeassa ja kuka ei. Ja onko mitään yhtä oikeaa totuutta. :-)

Keskiviikkona lähdin maastoon. Tiet kivikovat, joten pelkkää kävelyä. Olin ajatellut aloittaa ulkokentällä, mutta en sinne päässytkään, joten ei muuta ku selkään ja menoksi. Mentiin rautatiesillan ali ja kävi mielessä, että mitähän jos juuri nyt sattuisi juna menemään yli. Onneksi ei tarvinnut käytännössä kokeilla reaktiota, juna pysyi poissa. Junan jälkeen oli pieni tila, jossa pihassa kaksi hevosta. Ne oli ne lenkin jännimmät jä tässä kohdassa jouduttiinkin hieman keskustelemaan, että mihin mennään. Mutta hyvin hyvin vähän. Samalla kertaa vastaan tuli vielä naapuritallilta ratsukko.

Ratsuttajan kiireistä johtuen tuli parin päivän tauko ja minä lähdin lauantaina taas maastoilemaan. Mentiin suht sama lenkki, vähän pidemmälle vain kuin viimeksi. Pahin tilanne oli vähän ennen kääntymistä, jonkun talon pihapiiri, paljon rakennuksia kiinni tiessä. Ja eikö siinä tien vieressä hääräillyt auton kimpussa joku mies. En mene, en mene.. Kolmas kerta todensanoi ja mentiin. Seuraavan talon pihassa näkyi jo ulkotulet, joten päätin, että eiköhän käännytä kotiin ennen suurempia ongelmia. Takaisin tullessa käytiin vielä seikkailemassa sivuteillä ja palatessa vähän ennen tallia käyttäydyin itse kuin typerys. Tullessa oli risteyksessä ollut pikkumuksuja leikkimässä. Mentiin samaisen talon ohi, jossa paljon muutakin tavaraa ympäriinsä ja toisella puolella iso ja pelottaja halli. Ajattelin ihan jotain omiani ja jätin pollen aivan yksin enkä havainnut, kuinka se melkein hiipi ohi kohdasta. Kunnes siellä oli jotain pelottavaa, mikä säikäytti pollen niin, että jalat levis joka suuntaan. Ei singonnut eikä kieltäytynyt, mutta säikähti ihan kunnolla. Tästäkin olisi jäänyt parempi fiilis pollelle, jos olisin ollut hereillä kertomassa, että mennään vaan, ei mitään ongelmaa.